Taidemaalariliitto

Fiskars helmikuussa 2021: kalvas aurinko ja pandemia, kaukana turistisesonki. Ajan kahdesti harhaan, istun ja ajattelen Katarina Reuterin aiempia maalauksia, jotka olen nähnyt: maisemia, lintuja, fossiileja, pieniä luurangon palasia, arktista, biologista, luontoa. Hiukan kuin löytöretkeilijän dokumentaatiota ennen kameran keksimistä.
Katarina Reuter maalaa maisemia ja luontoa mielentiloina.
”Ennen kameran keksimistä”? Katarina Reuter kertoo itse asiassa usein valokuvaavansa ja maalaavansa sitten valokuvien pohjalta. Miksi hän tekee niin? Hän harppaa pois representaatiosta, minä ajattelen. Hän etäännyttää, niin kuin väkevät aistimukset täytyy etäännyttää, jotta niitä voidaan käsitellä taiteessa. Vaikka ”etäännyttää” tuntuukin yksinkertaistukselta. Valokuvaaminen on ehkä pikemminkin väylä laajempaan uudelleenmuotoutumisen prosessiin, jossa on kyse kaikkein vaativimmasta: sisäisen ja ulkoisen yhdistämisestä?

Suuressa valkoisessa navetassa on ateljee, jossa uudet maalaukset roikkuvat, kaikki samalla seinällä. Ne ovat melko pienikokoisia, kukin niistä on itsenäinen ja silti osa yhteistä sfääriä, ja Katarina Reuterin taiteen kiistaton kyky puhutella iskee heti, kun harpon sisään. Huomaan, että perspektiivin muutos on tapahtunut – maisema on siirtynyt uusissa maalauksissa kauemmas, se on etäällä, sen voi erottaa kauhtuneen pitsiverhon, harsokankaan, verkon, heijastavan ikkunalasin, sudenkorennon siiven läpi. Olemme yleensä tottuneet kiinnittämään katseen etualalle, ja siellä on muutamia kiviä kuin munia ikkunalaudalla, sininen rastas, joka nukkuu. Hehkulamppu, joka heijastaa maisemaa ulkona, ja samalla omaa peilikuvaansa. Mutta myös sivulle vedettyjä verhoja, jotka synnyttävät illuusion näyttämöstä. Ja eläimiähän siellä on: varislintuja, korentoja, yöperhosia, kaloja.

Joskus törmää runoihin, joissa on niin merkillistä itsestäänselvyyttä, että tuntuu kuin ne olisivat olleet aina olemassa. Joku on ojentanut kätensä ja vain vanginnut ne ja kirjoittanut ne ylös, ja sitä toivoo kateellisena, että olisi itse tehnyt sen. Katarina Reuterin kuvat ovat arvoituksellisia ja täysin ennalta arvaamattomia, mutta ne voivat herättää saman syvän tunnistamisen ja itsestäänselvyyden tunteen – kuin ne olisivat koko ajan olleet olemassa, siihen saakka kun hän on tuonut ne päivänvaloon ja tehnyt niistä näkyviä. Se kokemus kuulostaa ehkä myös huvittavalta, kun ajattelee kaikkea kertynyttä käsityötaitoa ja hidasta vaivannäköä, joka maalauksiin on säilötty ja joka näkyy kaikkein pienimmissäkin yksityiskohdissa. Menen niin lähelle, että seison nenä aivan kiinni teoksessa ”Kuiskaaja” ja katson metsää, joka piirtyy esiin kaikista kauimpana – yksittäisiä puita ja oksia, satoja ohuita viivoja. Käännyn ympäri: Nämä sinun on kai täytynyt tehdä jonkinlaisella kynällä? Ei, vaan siveltimellä, Katarina sanoo. Mutta onko näin ohuita siveltimiä? Kyllä, niin ohuita siveltimiä on.

”Talvi ei muista nimeäsi”, on nimeltään teos vuodelta 2014. Olin nähnyt siitä kuvan: maisema lumipyryn tai suodattimen läpi kalvaana ja häilyvänä, sitä ei oikein erota. Kysyn, saattoiko se olla lähtökohtana uusille maalauksille. ”Se on mahdollista”, Katarina vastaa hiukan epäröiden ja sanoo että näkee taiteellisen työnsä jatkumona, jossa kaikki liittyy kaikkeen. Kierrätystä tulee paljon, kerros kerrokselta, ja toisinaan voi aavistaa alla piilevän kerrostuman, siellä on aihion osia, jotka ovat saaneet jäädä – tai ehkä niitä ei aavista. Ne ovat jäljellä, koska niiden pitää olla jäljellä.

Aurinko laskee, kun ajan kotiin. Joku kysyi Tomas Tranströmeriltä yhtenä viimeisistä päivistä, jolloin hän vielä kykeni puhumaan, miten tämä kuvaisi inspiraatiota tilana. Tranströmer pohti hetken ja sanoi sitten: ”Se on rauhallista kiihtymystä, ehkä.” Ajattelen etten ole aiemmin ymmärtänyt niin täsmällisesti kuin nyt, mitä hän tarkoitti. Ajattelen Katarina Reuterin maalauksia valkoisessa navetassa ja avaraa valoisaa maisemaa vastapäisellä seinällä ikkunoiden takana. Ajattelen kotiani. Monien vuosien ajan olin kokenut ”inspiraation” hankalaksi sanaksi käyttää. Nyt oivallan, että se mitä nimitämme inspiraatioksi, voi tehdä myös katsojan osalliseksi ja vaikuttaa häneen lähes huomaamatta, seurata mukana. Nämä kuvathan kulkevat mukana. Ajaa hiljaa jäisellä tiellä häikäisevää aurinkoa kohti, ja minä mietin, muistinko juoda kahvini ja kiittää.

Tua Forsström
Suomentanut Jyrki Kiiskinen

Kiitos
Alfred Kordelinin säätiö
Suomen Kulttuurirahasto
Svenska kulturfonden
Taiteen edistämiskeskus
The Åland Archipelago Guest Artist Residence