Taidemaalariliiton historia

Taidemaalariliitto 1929-1979

Taidemaalariliiton historia on värikäs kuin maalarin paletti. Liiton toimintaan ovat vaikuttaneet maamme poliittinen historia ja sen vaiheita ovat muovanneet taide-elämämme tapahtumat. Liitto on perustettu kaksi kertaa; ensin vuonna 1929, sitten uudelleen sotien jälkeen vuonna 1949. Liiton keskeisenä toiminta-ajatuksena on ollut kautta liiton historian taidemaalareiden etujen ajaminen. Välillä on painotettu enemmän taiteellisia kysymyksiä, välillä ammattipoliittisia asioita. Aina on kuitenkin pidetty tärkeänä sitä, että liitto tekee työtä ammattitaidemaalareiden etujen parantamiseksi. Taidemaalariliitto otti tavakseen juhlia vuosipäiväänsä Maalariliiton perustamispäivänä 7.12.1929, jolloin päätös liiton perustamisesta tehtiin. (Liiton nimi oli siis tuolloin Maalariliitto nykyisestä Taidemaalariliitosta poiketen.)

Ensimmäinen perustaminen

Maalariliitto perustettiin, koska maastamme puuttui nimenomaan taidemaalareiden etuja ajava järjestö. Pienessä taidemaalaripiirissä alettiin käydä keskustelua oman järjestön perustamisesta 1920-luvun lopulla. Taidemaalari William Lönnberg oli Taidemaalariliiton perustamisen primus motor. Liiton perustamiseen voidaan löytää kolme syytä. Ensimmäinen oli se, että Suomen Taideyhdistys oli ikääntyneiden taiteilijoiden vallassa, ja keskipolven taiteilijat, joita Lönnberg kollegoineen edusti, tunsivat jäävänsä vanhojen konkareiden varjoon.

Toisena syynä oli se, että Taiteilijaseurassa vallitsi topeliaaninen henki – jäseninä oli kulttuurin harrastajia, kirjailijoita, musiikki-ihmisiä ja eri kuvataiteen alojen edustajia, ja seuran puheenjohtajana oli taidehistorioitsija. Maalarit katsoivat, että muut puuttuivat liiaksi heidän asioihinsa. Kolmantena syynä oli ajalle ominainen itsenäistymispyrkimys. Esimerkiksi Kuvanveistäjäliitto oli ollut olemassa jo lähes kaksikymmentä vuotta.

Taidemaalariliiton perustavaan kokoukseen osallistui parikymmentä eri sukupolvea edustavaa taiteilijaa. Kokous pidettiin Tulenkantajien kahvilassa. Virallisesti Maalariliitto, Målarfärbundet r.y. perustettiin 7.12.1929. Sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Uuno Alanko. Liittoa oli perustamassa joukko tunnettuja taidemaalareita, kuten Tyko Sallinen ja Alvar Cawen. Uusi liitto ei kuitenkaan menestynyt, vain muutama näyttely pidettiin. Maamme yhteiskunnallinen tilanne: pulavuodet, Lapuan liike ja sodat, jättivät taiteen jalkoihinsa.

Uudelleen perustaminen

Taidemaalariliiton historiasta näiltä ajoilta ei ole asiakirjoja jäljellä, säännöt sentään löytyivät. Taidemaalariliitto uinui parikymmentä vuotta, kunnes 1940-luvun lopulla Suomessa elämä oli normalisoitunut ja voimia oli taas lähteä ajamaan omaa järjestöä. Ensimmäisessä perustamisessa mukana ollut William Lönnberg oli taas se taiteilija, joka alkoi herätellä Taidemaalariliittoa henkiin.

Vanha Taidemaalariliitto oli oikeastaan ollut vain näyttelyryhmä. Se järjesti muutamia näyttelyitä, mutta ei aloittanut varsinaista ammattiliittotoimintaa. Uusi Taidemaalariliitto halusi alusta lähtien toimia ammattiliittona. Kuvanveistäjillä ja taidegraafikoilla oli jo omat liittonsa ja siksi taidemaalareille haluttiin omansa. Vanhan Maalariliiton perustajajäseniä oli mukana tekemässä päätöstä liiton uudelleenperustamisesta 7.2.1949. Sulho Sipilä valittiin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Aluksi liiton tavoitteeksi tuli jäsenien hankkiminen ja pitkällisten keskustelujen ja vastaharkan jälkeen kaikki Suomen Taiteilijaseuran maalarijäsenet hyväksyttiin automaattisesti Maalariliiton jäseniksi. Joidenkin mielestä tätä ei olisi pitänyt tehdä, koska Taiteilijaseurassa oli mukana harrastajataiteilijoita. Monien ammattimaalareiden mielestä Taidemaalariliittoon ei saisi ottaa näitä mammoja, kuten heitä kutsuttiin. “Mammat päättävät”, sanottiin halveksuvasti. Kaarlo Koroman mielestä näiden aktiivisten järjestönaisten ohella liitossa oli kyllä myös runsaasti vanhoja ukkoja.

Taidemaalariliiton toisen puheenjohtajan Erkki Koposen mukaan Taidemaalariliiton uuteen perustamiseen liittyi oleellisena tavoite, jonka toteutuminen merkitsi taide-elämässämme tavattoman paljon: liitto oli toimimassa siihen suuntaan, että Taiteilijaseurasta, johon kuului tuolloin henkilöjäseniä, tehtäisiin keskusliitto, johon ammattiliitot kuuluisivat itsenäisinä järjestöinä. Tämä toteutuikin sitten vuonna 1954.

Vilkastuvaa toimintaa

Alkuaikoina liiton toiminta oli vähäistä varojen vähyyden takia, mutta jo vuonna 1952 liitto alkoi saada valtionapua. Alussa tärkeää oli kontaktien luominen. Liiton toiminta keskittyi vuosina 1953-56 kokous-, kurssi- ja näyttelytoimintaan. Kokousten jälkeen oli usein esitelmiä tai elokuvaesityksiä. Näyttelytoiminta oli vilkasta. Taiteilijoiden toimeentulo oli tuohon aikaan niukkaa, erityisesti vastavalmistuneiden, ja heidän asioitaan yritettiin parantaa.

Taidemaalariliiton toiminta vilkastui vuosi vuodelta. Kokouksissa selviteltiin erilaisia ammattiin liittyviä asioita, kuten verotuskysymyksiä, keskusteltiin taiteilijoiden ja arkkitehtien yhteistyöstä, pidettiin piirustusiltoja, suunniteltiin taidekirjojen kustantamista ja valittiin edustajia erilaisiin luottamustehtäviin.

Aina toiminta ei ollut seesteistä ja sopuisaa, vaan kiihkeitä keskusteluja riittää liiton historiassa. Joskus riitojen lopputuloksena taiteilijoita erosi liitosta, mutta muutaman vuoden päästä liityttiin takaisin. Kuten liiton historian huomiotaherättävimmässä selkkauksessa. Vuonna 1958 liitossa syntyi riita taiteilijoiden välille, jonka seurauksena Aimo Kanervan johdolla liitosta erosi joukko taidemaalareita. He perustivat Taiteilijaliitto 58:n. Aimo Kanerva muistelee Taidemaalariliiton 50-vuotisjuhlakirjassa, että syynä eripuraan oli se, että liitossa olivat määräävässä asemassa ei-taiteilijat ja vuonna 1952 kaikki Suomen Taiteilijaseuran maalarit, ei-ammattilaisetkin, oli otettu Taidemaalariliiton jäseniksi. Kanervan mukaan hyvää kiistassa oli liiton kannalta se, että kiistan jälkeen liitosta alkoi kehittyä oikea ammattiliitto. Kahakan seurauksena myös ilmapiiri tuli avoimemmaksi.

1960-luvulla saatiin oma galleria ja materiaalimyynti

1960-luvun alussa liiton toiminta virkistyi kovasti. 60-luku merkitsi kansainvälistymisen ja radikalisoitumisen aikaa Suomen taide-elämässä. Taiteilijat kävivät keskusteluja uusista taidesuuntauksista. Uudet tuulet puhalsivat taide-elämässä. Tuolloin alettiin myös käydä polemiikkia nuoren ja vanhan taiteilijapolven kesken.

Taidemaalariliitolta puuttui oma näyttelytila ja sen saamisesta alettiin keskustella aktiivisesti 60-luvulla. Pitkäaikainen haave toteutui vuonna 1967, kun Nervanderinkatu 11:sta saatiin huoneisto, jossa oli toiminut Aukusti Tuhkan grafiikan koulu. Ensimmäinen näyttely pidettiin 27.10.-5.11.1967.

Materiaalimyynnin tarpeellisuudesta oli myös puhuttu pitkään ja materiaalimyynti alkoi samoissa tiloissa.

Jo vuonna 1965 olivat myös alkaneet pienehköt näyttelyt Wulffin tiloissa ja SAK:n tiloissa. Kannattamattomina nämä kuitenkin loppuivat muutamassa vuodessa. Nervanderinkadun tilat kävivät pian pieniksi ja uusi tila löytyi Aleksanterinkadulta. Seuraavaksi liiton galleria muutti Albertinkadulle. Sittemmin toimisto ja galleria sekä materiaalimyynti ovat olleet Fabianinkadulla ja Yrjönkadulla ennen nykyisiin tiloihin muuttoa.

70-luvulla nuoret nousivat valtaan

Taidemaalariliitossa oli jäseniä valittaessa vallalla ns. balloteeraus: ehdokkaan puoltajat valitsivat valkoisen ja vastustajat mustan pallon. Taidemaalariliiton puheenjohtaja Antti Jantusen mukaan liitto oli vielä 60-luvulla klubi, johon oli vaikea päästä. Vuonna 1970 jäsenyydestä päätettäessä vanhasta balloteerauksesta luovuttiin ja jäsenyydestä ratkaisivat pisteet. Sen jälkeen liittoon alkoi päästä nuoria taiteilijoita. Vähitellen nuori polvi rupesi vaikuttamaan liiton asioihin. Jäsenmäärä kasvoi huomattavasti 70-luvulla.

1970-luvun tärkein ammattipoliittinen kysymys oli taiteilijapalkan saaminen. Aikaa kutsuttiin adressien ja julkilausumien ajaksi.