Irmeli Hulkko
MAALAUKSIA
5.3.2008 — 23.3.2008
Olen lapsesta asti nähnyt joitakin yhä toistuvia unia. Yhdessä unessa kaksi tiheää, tummaa, vuorimaista möykkyä lähestyy hitaasti toisiaan jossakin äärimmilleen jännittyneessä kosmisessa ulottuvuudessa.
Uni, kaikessa yksinkertaisuudessaan, tekee aina saman vaikutuksen. Olo on hetken hyvin raskas, on vaikea liikkua ja hengittää. Ikäänkuin olisin itsekin tuota samaa tiheää massaa, vaikka juuri katsoin sitä ulkopuolelta. Koen unen kuitenkin eheyttävänä. Siinä on jotakin kiinteää, lujaa ja muuttumatonta toisin kuin unissa yleensä.
Maalauksissani, kuten unissa, aistimukset ja havainnot ovat miltei kokonaan sisäisesti syntyneitä. Tarkastelen tietoisuudentilan muutosta, jossa assosiaatiot, liike ja painottomuus saavat vallan. Käsittelen unien tajunnanvirtaa takertumatta kuitenkaan liikaa muistoihin, haluihin tai mielikuviin. Pyrin pikemminkin ilmaisemaan vapaata, ”itseetöntä” tilaa; loputonta mielenavaruutta.