Taidemaalariliitto

Kompastuin juuri matolla makaavaan tuhatsivuiseen tiiliskiveen, Knausgårdin Taisteluni-sarjan kuudenteen osaan. Autofiktiivisen teoksen kirjanmerkki lensi sänkyni alle. Tekisi mieli antaa asian olla.

Ryhtyessäni maalaamaan uuden näyttelykokonaisuuden teoksia huomasin taiteelliseen työskentelyyn liittyvien pohdintojeni pyörivän enemmän fiktion käsitteen kuin maalauksen termistön ympärillä. Ja sitten lopulta, kun aloin saada tekemisestä otetta, maalauksen formalistisia ja materiaalisia ominaispiirteitä koskevat kysymykset nousivat taas pintaan: mitä tapahtuu kun maalaan?

Haluan maalata alta riman. Öljyväreistä ei kannata tehdä numeroa, itseilmaisua siinä missä twiittaaminenkin. Toisaalta käsityön konkretia ja maalauksen materiaalisuuden tarkastelu viehättää: maalaus on pintaa jolla on ominaisuutensa ja äärensä, se asemoituu suhteessa kehoon, se tuntuu.

Summatessani näyttelyni maalauksia en voi kuitata teosteni olevan pelkkää väriä ja pintaa, sillä ne viittaavat paljon mediuminsa ulkopuolelle. Maalaukseni ovat syntyneet katseista, hetkistä, keskusteluista – sosiaalisuudesta. Mutta jos autofiktiivisessa kirjallisuudessa elämä näyttäytyy pohjattomana materiaalilouhoksena ja kaikki on korostetusti ”minän” suorittamaa tekstimuotoista tulkintaa, onko ”autofiktiivisen maalaamisen” ”minän” tulkinta sitten katseessa ja valinnassa?

Valinta liittyy siihen mitä näytetään, katse taas siihen miten näytetään. Aikoinani pidin halpaa digipokkaria mukanani siltä varalta, että sosiaalisista tilanteista löytyisi herkullisia asetelmia maalauksiani varten. Tämä hyötynäkökulma alkoi vaivata minua. Lopulta luovutin kameran pikkujouluarpajaisiin. Arvontakorista kameran nostanut ystäväni ryhtyi myöhemmin pitämään valokuvablogia. En tietenkään malttanut olla ”lainaamatta” joitain blogin kuvista, sillä kameran tasapäistävä salamavalo oli minulle kovin tuttu (kuten myös kuvien ihmiset). Mutta näiden valokuvien motiivi ja mieli eivät ole minusta, niitä voin vain arvailla.

Kaikki näyttelyni teokset eivät pohjaudu näihin kuviin. Lähinnä halusin täsmentää suhtautumistani valokuvaan readymadena, joka todellisuuden vangitsemisen lisäksi tuottaa todellisuutta. Maalaaminen on itsessään asenteellista touhua. On hyvä, jos referenssikuvieni asenne on omalle asenteelleni vieras. Tällöin lopullisen teoksen läsnäoloa voisi kutsua ainakin osittain jaetuksi.

Uudet maalaukseni ovat enimmäkseen mustataustaisia. Musta on väri, jota vasten valossa kylpijät erottautuvat. Musta on myös alusta, kuin kartonkilevy, jonka päälle asettaa irtileikatut osaset. Kaiken kaikkiaan musta väri on ollut minulle tärkeä työväline, eräänlainen apupyörä, joka on palauttanut minut maalauksen sisäisten perusominaisuuksien äärelle. Nyt vain pitäisi keksiä, miten pääsisin siitä eroon.

Näyttelyni nimeä, ”In the Light of the Miracle”, en ole keksinyt itse, vaan se on lainattu Arthur Russellin samannimiseltä kappaleelta. Maalausteni valo ei lupaa, vaan ehdottaa pieniä ihmeitä, loistaen kuin yksinäinen emoji mustalla näytöllä.

Kaarlo Stauffer, 6.10.2016, Helsinki

Näyttelyä on tukenut Suomen Kulttuurirahasto.

Text in English

– Kaarlo Stauffer (s. 1988 Nastolassa) valmistui Kuvataideakatemiasta taiteen maisteriksi 2014. Stauffer palkittiin Nuoret 2015 näyttelyssä Maecenas Killan stipendillä. 2016 hänelle on myönnetty Suomen Kulttuurirahaston ja Paulon säätiön apurahat. Staufferin teoksia on Valtion, Lahden taidemuseon, Turun taidemuseon ystävien, Helia-säätiön sekä KIASMAan sijoitetun Päivi ja Paavo Lipposen rahaston taidekokoelmissa.

kaarlostauffer.tumblr.com   kaarlostauffer.wordpress.com