Taidemaalariliitto

Suolainen sade

Siiri Pohjolaisen suurikokoisissa teoksissa valuu maalia ja vettä, tipahtelee kyyneleitä. Muodoltaan kyyneleet ovat tiiviitä ja kolmiulotteisia nestepisaroita, sinisiä kuin taivaan heijastus järvivedessä. Vesi on osa Pohjolaisen maalauksia – se ohentaa katosta riippuvien kankaiden väriä ja tuntuu tekevän siitä lähes mattamaisen karheaa. Kun pisarat putoavat vesiliukoisesta maalista syntyvälle väripinnalle, ne virtaavat kankaalle sen pinnanmuotojen mukaan. Lisäksi mukana on kyyneleen muotoon ommeltuja maalauksia. Uusimmassa veistomaisessa teoksessa pienten kyynelten katosta virtaava helminauha tiivistyy lattialla suureksi, kaiken imeväksi pisaraksi.

Kyynel on taiteen historiassa voimakas aihe ja merkki tunteesta – ilosta, surusta, yllätyksestä, vihasta. Renessanssin aikaan Giotto maalasi ensimmäisten joukossa kasvoja pitkin valuvia kyyneleitä kuten Padovan Scrovegnin kappelin Pyhät viattomat -freskossa (1304–1305). Kyyneleiden ilmestyminen muutti osaltaan taiteen kehitystä, sillä perinteisen uskonnollisten aiheiden kuvitusten sijaan teokset alkoivat lähetä elävän ihmisen maailmaa näyttämällä hänen tunteensa kuvatuissa hahmoissa. Myöhemmin kyyneleet valuivat Sir John Everett Millais’n hukkuvan Ofelian (1851–1852) kasvoilla, ja ne tahrivat tyynyliinan Tracey Eminin My Bed -installaatiossa (1998).

Pohjolaisen tekniikkana on akryylimaali, öljypastelliliitu ja kollaasi kankaalle. Sen pinnassa värit vaihtuvat sävyjen logiikan mukaan. Mittakaava ja värin käsittely vievät ajatukset 1970–1980-lukujen uusekspressionismin voimakkaaseen maalauksellisuuteen ja abstraktin ja esittävän eron ylittymiseen. Värin lisäksi myös kangasmateriaali kerrostuu kollaasien tapaan: suurissa teoksissa on runsaasti mittaa jo alussa, mutta kun ainesta tarvitaan syvyyssuunnassa lisää, taiteilija leikkaa ja ompelee maalattuja kankaita yhteen. Kangaskerrosten kasautuessa syntyy joko kaksiulotteisia maalauksia tai kolmiulotteisia veistosmaisia installaatioita.

Mattapintaiset öljypastellit tuottavat vaihtelua maalattujen pintojen intensiteettiin. Pastellien läpinäkymättömyys on sukua kankaisiin applikoiduille mokkanahalle – se saa katsojan ehkä toivomaan mahdollisuutta koskettaa ja kuvitella pastelliväreille yhtäläinen tuntu. Sormet haluavat nähdä, katsominen on koskettamista.

Galleriatilassa kävijään eivät vetoa vain kyyneleet, vaan teosten dramaattisesta ripustuksesta syntyy samalla näyttämön kaltainen tila, värillinen teatteri. Astuessaan taustakankaiden keskelle katsoja joutuu omaksumaan suhteen teoksiin ilman, että niistä on mahdollista täysin etääntyä. On kuin kaksipuoleiset kankaat toimisivat näyttämön tapahtumien taustana, kun taas näyttelijöinä esiintyvät maalauksista syntyneet veistokset, kiteytyneet pisarat. Katsomisen suunta on kävijän valittavissa, vain yhtä näkökulmaa ei Pohjolaisen teoskokonaisuudelle ole.

Martta Heikkilä, FT, dos.

CV Siiri Pohjolainen

Instagram: @siiripohjolainen

Kiitos: Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto